Maailma voi tehdä itse toivon
”Monilta jää huomaamatta, että kuljemme kohti poikkeusoloja, joista selviäminen on valtava haaste”, toteaa kirkkoherra Pekka Särkiö saarnassaan(ESS 29.10). Hän korostaa toivoa voimaannuttavana kokemuksena. Historian kriisiaikoina, kirkko on julistanut uskoa Jumalaan ainoana toivon sanomana. Hyvä niin, koska osa ihmisistä tarvitsee tällaisen julistuksen antamaa toivoa. Perinteiseen kirkolliseen toivon julistukseen sisältyy kuitenkin eräs vaara. Jos toivoa julistetaan vain tuonpuoleiseen uskomisena, ilman että tehdään mitään asioiden muuttamiseksi, on kysymyksessä lähes eksistentiaalinen periksiantaminen. Kirkollista toivon julistusta varjostaa fundamentalistien maailmanlopun odotukset(Harmagedon), mikä voi osaltaan synnyttää uskonnollisissa piireissä haluttomuutta tehdä tilanteelle mitään. Tämähän on ollut nähtävissä amerikkalaisten fundamentalistien joukossa, jossa on korostettu taloudellista kasvua ja valtion puuttumattomuutta asioihin. Kaikki saa mennä omia menojaan katastrofiin. Se on sallittu. Se on tarpeen, jotta Harmagedonin ehdot täyttyisivät.
Tätäkin taustaa vasten voisi sanoa, että tarvitsemme toivoa, mutta sen toivon löytäminen edellyttää tekoja asioiden muuttamiseksi. Katastrofiin johtavan tien reunaehdot ja etenemisjärjestys ovat suunnilleen tiedossa. Keskeinen syy historian suurimmalle sopeutumiskoetukselle on taloudellisen kasvun aiheuttamat ympäristöongelmat ja laajenevat sosiaalis-poliittiset kriisit. Toivo tulee järkiperäisestä muutoksen haltuun ottamisesta. Siihen eivät globaalissa maailmassa kykene valtiot, vaan ylikansalliset organisaatiot. Välttämätön sopeuttaminen tehdään lainsäädännöllisellä pakolla, jossain määrin palkinnoillakin, mutta joudumme läpikäymään yhteiskunnallisen muutoksen niukkuuteen.
Tässä murroksen ajassa joudumme perimmäisten kysymysten äärelle. Minkä varassa toivo elää ? Uskonnollisesti katsottuna joudumme myös kysymään missä on jumalani ? Raamatussakin on eläviä kertomuksia siitä miten ihmisten sydämet ovat kiinni heidän aarteissaan, omaisuudessaan ja rahoissaan. Ja siinä lienee eräs tämän ajan ongelma. Elämme tunnetun historian materialistisimmassa ajassa. Missä on kirkon todellinen julistus materialismia vastaan ja julistus henkisten arvojen puolesta ? Onko kirkon arvokonservatiivien vaikea julistaa kuluttamisen, ostamisen ja myymisen kyseenalaistavaa julistusta Jeesuksen esimerkin mukaisesti ?. Hänhän ajoi rahanvaihtajat ja kauppamiehet pois pyhästä paikasta. Jos lähestymme ajan ongelmia uskonnollisesta näkökulmasta, voimme laajentaa pyhän paikan käsitteen koskemaan maapalloa(kristillinen esoteriikka). Kuka ajaa rahanvaihtajat, taloudellisen kasvun profeetat ja kuluttamisen epäjumalat pois rapistuvasta talousjärjestelmästä ?
Kun muutan näkökulmaa pois uskonnollisesta katsannosta arkilogiikan alueelle, on meillä tiedossa vaihtoehtoiset skenaariopolut toivon haltuun saamiseksi. Useimmissa tulevaisuuden skenaarioissa on pohdittu selviytymisen mahdollisuuksia ja useimmissa tulee esille sopeutumisen ja sopeuttamisen näkökulma, jotta vältymme ekokatastrofilta ja laajoilta sosiaalis-poliittisilta kriiseiltä. Joten olisi varmaan järkiperäistä alkaa hiljalleen muuttamaan yhteiskunnallista tarkastelua sopeutumisen, yhteisvastuun ja niukkuuden suuntaan. Voi tehdä kokeen omien arvojensa ja minuutensa perustasta: kuvitella menettävänsä tai luovuttavansa pois lähes kaiken omaisuutensa: talot, autot, etelän lomat, moponsa ja moottoripyöränsä, jopa kirjansa. Miltä tuntuu ? Ahdistaako ? Onko minän ydin itsessäni vai kaikessa ulkopuolellani olevissa kulisseissa, tavarassa, esineissä ja rihkamassa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti