keskiviikko 5. lokakuuta 2011
lauantai 17. syyskuuta 2011
Raha ja talous. Karnevaalista surujuhliin.
.
Kirjoittanut Juha Kauhanen (29. elokuu 2011, 09:00)
View Blog
http://riippulukonaukaisu.puheenvuoro.uusisuomi.fi/
Ihmiskulttuurit ovat ponnistelleet eteenpäin uskomusten varassa. Eräs viimeisimpiä on ollut lähes maaninen usko jatkuvaan kasvuun ja sen autuaaksi tekeviin ominaisuuksiin. Jatkuvan kasvun myyttistä uskomusta ovat julistaneet pääasiassa ekonomistit ja talousvaikuttajat, joiden koulukseen, kokemukseen ja arvomaailmaan ei juurikaan ole sisältynyt luonnon, ekologian ja kestävän kehityksen käsitteitä. Eräs talousvaikuttaja totesikin lähes kaikkien keskeisten talousvaikuttajien puhuvan kuin yhdestä suusta, koska he ovat lukeneet samat oppikirjat samoine väittämineen ja uskomuksineen. Joten ei ihme, että jatkuvan kasvun myyttinen uskomus on niin hallitseva ja vaihtoehdoton. Kullakin aikakaudella on omat harhansa.
Jatkuvan kasvun hiipumisesta seuraa joukko ongelmia. Nyt on alkamassa ylivelkaantuneiden talousjärjestelmien sopeuttaminen, joka kestänee pitkään ja aiheuttaa kasvun hiipumista. Tästä kasvun hiipumisesta seuraa työttömyyttä, sosiaalisia ongelmia ja tulonjakoristiriitoja, kun kukaan ei halua luopua saavutetuista eduista ja varsinkaan köyhille ei haluta luovuttaa oman työn hedelmiä. Jatkuva kasvun myytti murenee, koska talousongelmien taustalla ovat järjestelmän rakenneongelmat: talousjärjestelmän epävakaus, finanssijärjestelmän globaali anarkia ja velan varaan rakennettu vauraus, joka on myös merkinnyt kustannusten siirtoa tuleville sukupolville. Erityisen mielenkiintoista on se miten välinpitämättömästi varsinkin ympäristövaurioiden ja ympäristökuormitusten kustannuksia on siirretty tulevien sukupolvien ongelmaksi. On siis eletty velaksi myös ympäristöasioissa. Tämän päivän jatkuvan kasvun vauraus on rakennettu osittain savijalkojen varaan (S.Niinistö, Ulkopolitiikka 2/2011)). On lähes varmaa, että tulevaisuudessa tultaneen luopumaan jatkuvan kasvun toisarvoisimmista tavoitteista ja siirtämään investointien painopistettä ympäristövaurioiden korjaamiseen ja ympäristö-teknologioiden kehittämiseen. Asiasta on kyllä kohtuullisen selkeitä ennakointeja. Niukkuutta tullaan jakamaan osin myös siten, että joudutaan ohjaamaan resursseja aiheutettujen ympäristövaurioiden korjaamiseen (saattaa olla bkt:sta keskimäärin jopa 10-20%).
Erityisen kiinnostava jatkuvaa kasvua häiritsevä tekijä on myös massiivinen rakennemuutos, kun siirrytään fossiilisista polttoaineista ja ydinenergiasta uusiin energiamuotoihin. Energiaa on kyllä luonnossa riittävästi, mutta energiajärjestelmien uudelleen organisoiminen on globaalin häiriön paikka. Energian riittävyydestä huolimatta yhteiskuntia jouduttaneen järjestelemään uudelleen ympäristön kantokyvyn mukaan, jotta myöskään ympäristövelan varassa eläminen ei paisuisi hallitsemattomiin mittasuhteisiin. Kulttuurien, talouden ja taloustoiminnan perusta on rajallisessa luonnossa. Kasvun rajat on loogisesti määriteltävissä ja niiden rajojen mukaan jatkuva kasvu on lähes mahdoton yhtälö.
Loputon kasvu on uskomus ja myytti, jota todellakin ylläpitävät ne, joilla on kovin vähän tuntemusta ympäristön ekologiasta. Pelkällä hyväntahtoisella uskomisella ei ympäristön ongelmia ratkaista. On hyvin todennäköistä, että edessä on ympäristösopeutettujen järjestelmien ja yhteiskuntien aika. En osaa sanoa millaista niukkuutta ympäristösopeuttamisesta seuraa. Tällä hetkellä markkinatalousjärjestelmä itsekin tekee niukkuutta yrittäessään korjata vakavia rakennevikojaan. Se lienee selvää, että jatkuvan kasvun myytin sortuminen on järjestelmäkriisin seurausta. Sortuvan myytin raunioille ei voine kasvaa enää sellaisia yhteiskuntia, joiden pääasiallinen tarkoitus on vain ostaa, myydä ja kuluttaa. Materialistinen arvomaailma on ajautumassa vakavaan kriisiin.
Kirjoittanut Juha Kauhanen (29. elokuu 2011, 09:00)
View Blog
http://riippulukonaukaisu.puheenvuoro.uusisuomi.fi/
Ihmiskulttuurit ovat ponnistelleet eteenpäin uskomusten varassa. Eräs viimeisimpiä on ollut lähes maaninen usko jatkuvaan kasvuun ja sen autuaaksi tekeviin ominaisuuksiin. Jatkuvan kasvun myyttistä uskomusta ovat julistaneet pääasiassa ekonomistit ja talousvaikuttajat, joiden koulukseen, kokemukseen ja arvomaailmaan ei juurikaan ole sisältynyt luonnon, ekologian ja kestävän kehityksen käsitteitä. Eräs talousvaikuttaja totesikin lähes kaikkien keskeisten talousvaikuttajien puhuvan kuin yhdestä suusta, koska he ovat lukeneet samat oppikirjat samoine väittämineen ja uskomuksineen. Joten ei ihme, että jatkuvan kasvun myyttinen uskomus on niin hallitseva ja vaihtoehdoton. Kullakin aikakaudella on omat harhansa.
Jatkuvan kasvun hiipumisesta seuraa joukko ongelmia. Nyt on alkamassa ylivelkaantuneiden talousjärjestelmien sopeuttaminen, joka kestänee pitkään ja aiheuttaa kasvun hiipumista. Tästä kasvun hiipumisesta seuraa työttömyyttä, sosiaalisia ongelmia ja tulonjakoristiriitoja, kun kukaan ei halua luopua saavutetuista eduista ja varsinkaan köyhille ei haluta luovuttaa oman työn hedelmiä. Jatkuva kasvun myytti murenee, koska talousongelmien taustalla ovat järjestelmän rakenneongelmat: talousjärjestelmän epävakaus, finanssijärjestelmän globaali anarkia ja velan varaan rakennettu vauraus, joka on myös merkinnyt kustannusten siirtoa tuleville sukupolville. Erityisen mielenkiintoista on se miten välinpitämättömästi varsinkin ympäristövaurioiden ja ympäristökuormitusten kustannuksia on siirretty tulevien sukupolvien ongelmaksi. On siis eletty velaksi myös ympäristöasioissa. Tämän päivän jatkuvan kasvun vauraus on rakennettu osittain savijalkojen varaan (S.Niinistö, Ulkopolitiikka 2/2011)). On lähes varmaa, että tulevaisuudessa tultaneen luopumaan jatkuvan kasvun toisarvoisimmista tavoitteista ja siirtämään investointien painopistettä ympäristövaurioiden korjaamiseen ja ympäristö-teknologioiden kehittämiseen. Asiasta on kyllä kohtuullisen selkeitä ennakointeja. Niukkuutta tullaan jakamaan osin myös siten, että joudutaan ohjaamaan resursseja aiheutettujen ympäristövaurioiden korjaamiseen (saattaa olla bkt:sta keskimäärin jopa 10-20%).
Erityisen kiinnostava jatkuvaa kasvua häiritsevä tekijä on myös massiivinen rakennemuutos, kun siirrytään fossiilisista polttoaineista ja ydinenergiasta uusiin energiamuotoihin. Energiaa on kyllä luonnossa riittävästi, mutta energiajärjestelmien uudelleen organisoiminen on globaalin häiriön paikka. Energian riittävyydestä huolimatta yhteiskuntia jouduttaneen järjestelemään uudelleen ympäristön kantokyvyn mukaan, jotta myöskään ympäristövelan varassa eläminen ei paisuisi hallitsemattomiin mittasuhteisiin. Kulttuurien, talouden ja taloustoiminnan perusta on rajallisessa luonnossa. Kasvun rajat on loogisesti määriteltävissä ja niiden rajojen mukaan jatkuva kasvu on lähes mahdoton yhtälö.
Loputon kasvu on uskomus ja myytti, jota todellakin ylläpitävät ne, joilla on kovin vähän tuntemusta ympäristön ekologiasta. Pelkällä hyväntahtoisella uskomisella ei ympäristön ongelmia ratkaista. On hyvin todennäköistä, että edessä on ympäristösopeutettujen järjestelmien ja yhteiskuntien aika. En osaa sanoa millaista niukkuutta ympäristösopeuttamisesta seuraa. Tällä hetkellä markkinatalousjärjestelmä itsekin tekee niukkuutta yrittäessään korjata vakavia rakennevikojaan. Se lienee selvää, että jatkuvan kasvun myytin sortuminen on järjestelmäkriisin seurausta. Sortuvan myytin raunioille ei voine kasvaa enää sellaisia yhteiskuntia, joiden pääasiallinen tarkoitus on vain ostaa, myydä ja kuluttaa. Materialistinen arvomaailma on ajautumassa vakavaan kriisiin.
MATKALLA EKOTEHOKKAASEEN YHTEISKUNTAAN
Elämäntavan ja arvojen uudelleenarviointi on edessä, haluamme tai emme. Toisille se on myönteinen asia ja toisille vaikea asia.
Eräs keskeisiä asioita on kuitenkin yhteiskunnan toimintojen, kuluttamisen ja elämäntapojen tehokkuus ekologisesta näkökulmasta. Ekologiahan on tieteellinen näkökulma luonnon lainalaisuuksista ja tasapainosta. Yhteiskuntien reunaehdot rajataan viimekädessä ekologisen
kantokyvyn ja ympäristön itsekorjautuvuuden varassa.
Ilmaston muutos on eräs näistä muuttujista, joka ovat olemassa, kiistellyistä syistä riippumatta.
Geologisesta näkökulmasta maapallon megajaksollisuudet selittävät osan ilmaston muutoksesta,mutta eivät kaikkea. Olemme taloudellisen kasvumme ja kuluttamisen kautta osavastuullisia.
http://www.rajarailona.com/
Järkiperäisesti toimiva yhteiskunta pyrkii ennakoimaan muutoksia ja riskejä.
Ilmaston muutoksen keskellä järkiperäinen toiminta vaatinee sellaisen elämäntavan,toimintamallien ja arvojen löytämistä, joiden mukaisesti saamme aikaan käänteen maapallon globaalin tuhon tieltä.
Yksinkertaisellakin logiikalla kasvun rajat on nähtävissä. Ekologisesta näkökulmasta energiaongelman ratkaisu ei ole riittävä ratkaisu. Täytynee löytyä ratkaisut myös ympäristön kemikalisoitumisen ongelmiin ja väestön kasvun ongelmiin. Mahdottomiako ratkaista ? Tuskin.
Näennäisrationalistit väittävät ettei kannata tehdä mitään koska Kiina, Venäjä ja muut kasvavat taloudet estävät kuitenkin muutokset. Ei hätää, ne vajoavat luultavasti kuplatalouden romahdukseen, ekokatastrofiin ja yhteiskunnalliseen kaaokseen. Ja jäljelle jää globaali tapa toimia. Luultavasti pakon edessä. Tarvitaan ehkä maailmanhallitus ja globaali
säätely. Globalisaatiossa on kai toimittava ympäristökysymyksissäkin globaalisti.
On se sitten joidenkin mieleen tai ei. Markkinatalousjärjestelmä ei näytä kykenevän ratkaisemaan globaaleja ympäristöongelmia, koska se perustuu jatkuvan kasvun ideologialle.Se on taas ekologisesti mahdoton yhtälö. Kapitalismin peruslähtökohta on epälooginen ja ekologisen nykytietämyksen valossa jopa epä-älyllinen.
Mitä siis tehdä ? Kolmannen tien pohdinta on vilkastunut ja räjähdysmäisesti kasvanut ympäristötietoisuus on nostanut sen uudelleen esiin. Tulevaisuuden tuotantojärjestelmät ovat tuskin kapitalistisia tai sosialistisia.
Joudumme pohtimaan enemmänkin ekotehokkaan yhteiskunnan, ekotehokkaan kulutuksen ja kestävän kehityksen toimintamalleja.Eikä pohdinta riitä. Täytyy kai tehdäkin jotain,jotta elämä jatkuisi ja lapsillamme olisi mahdollisuuksia vielä vuoden 2030 jälkeenkin.
Se tekeminen sitten: joukkoliikenteen kehittämistä, kierrätyksen tehostamista,haitallisen kulutuksen vähentämistä, ekologisesti perusteltujen ja kestävien tuotteiden ostamista,
kemikaalien käytön vähentämistä, kehitysmaiden rakenteellisten muutosten tukemista,elintarvikkeiden tuotannon varmistamista globaalissa mittakaavassa, viljellyn maan varjelemista bioenergiariistolta, ympäristönsuojeluteknologian merkittävää lisäystä, energiaa säästävän
logistiikan kehittämistä ja globaalia niukkuuden filosofiaa.
Me rikkaiden maiden ihmiset joudumme jakamaan myös köyhille. On nimittäin niin ettemme pysty eristäytymään akvaarioon, koska maapallo on yksi ja yhteinen.Nigerialaisen Olawalen
suvun tekemiset tai tekemättä jättämiset vaikuttavat konkreettisesti myös täällä Suomessa. Tai pikkupoika Jiden tekemiset täällä Suomessa vaikuttavat Nigerialaisten elämään.
Ehkä suurimman ongelman muodostaa se kovan kuluttamisen ydinjoukko,
joka ostaa, myy ja jopa varastaa , kunhan vain oma kuviteltu vapaus säilyy ja oma tyydyttyminen turvataan. Nämä ”vajaat” ja ”tyydyttymättömät” ihmiset
muodostavat ympäristötuhon materialistisen etujoukon, joille tämän hetken
tavarakulttuuri on tärkeintä. Tulevaisuudesta ei niin väliä.
http://www.rajarailona.com/maisema.php
www.degrowthfinland.fi/
Eräs keskeisiä asioita on kuitenkin yhteiskunnan toimintojen, kuluttamisen ja elämäntapojen tehokkuus ekologisesta näkökulmasta. Ekologiahan on tieteellinen näkökulma luonnon lainalaisuuksista ja tasapainosta. Yhteiskuntien reunaehdot rajataan viimekädessä ekologisen
kantokyvyn ja ympäristön itsekorjautuvuuden varassa.
Ilmaston muutos on eräs näistä muuttujista, joka ovat olemassa, kiistellyistä syistä riippumatta.
Geologisesta näkökulmasta maapallon megajaksollisuudet selittävät osan ilmaston muutoksesta,mutta eivät kaikkea. Olemme taloudellisen kasvumme ja kuluttamisen kautta osavastuullisia.
http://www.rajarailona.com/
Järkiperäisesti toimiva yhteiskunta pyrkii ennakoimaan muutoksia ja riskejä.
Ilmaston muutoksen keskellä järkiperäinen toiminta vaatinee sellaisen elämäntavan,toimintamallien ja arvojen löytämistä, joiden mukaisesti saamme aikaan käänteen maapallon globaalin tuhon tieltä.
Yksinkertaisellakin logiikalla kasvun rajat on nähtävissä. Ekologisesta näkökulmasta energiaongelman ratkaisu ei ole riittävä ratkaisu. Täytynee löytyä ratkaisut myös ympäristön kemikalisoitumisen ongelmiin ja väestön kasvun ongelmiin. Mahdottomiako ratkaista ? Tuskin.
Näennäisrationalistit väittävät ettei kannata tehdä mitään koska Kiina, Venäjä ja muut kasvavat taloudet estävät kuitenkin muutokset. Ei hätää, ne vajoavat luultavasti kuplatalouden romahdukseen, ekokatastrofiin ja yhteiskunnalliseen kaaokseen. Ja jäljelle jää globaali tapa toimia. Luultavasti pakon edessä. Tarvitaan ehkä maailmanhallitus ja globaali
säätely. Globalisaatiossa on kai toimittava ympäristökysymyksissäkin globaalisti.
On se sitten joidenkin mieleen tai ei. Markkinatalousjärjestelmä ei näytä kykenevän ratkaisemaan globaaleja ympäristöongelmia, koska se perustuu jatkuvan kasvun ideologialle.Se on taas ekologisesti mahdoton yhtälö. Kapitalismin peruslähtökohta on epälooginen ja ekologisen nykytietämyksen valossa jopa epä-älyllinen.
Mitä siis tehdä ? Kolmannen tien pohdinta on vilkastunut ja räjähdysmäisesti kasvanut ympäristötietoisuus on nostanut sen uudelleen esiin. Tulevaisuuden tuotantojärjestelmät ovat tuskin kapitalistisia tai sosialistisia.
Joudumme pohtimaan enemmänkin ekotehokkaan yhteiskunnan, ekotehokkaan kulutuksen ja kestävän kehityksen toimintamalleja.Eikä pohdinta riitä. Täytyy kai tehdäkin jotain,jotta elämä jatkuisi ja lapsillamme olisi mahdollisuuksia vielä vuoden 2030 jälkeenkin.
Se tekeminen sitten: joukkoliikenteen kehittämistä, kierrätyksen tehostamista,haitallisen kulutuksen vähentämistä, ekologisesti perusteltujen ja kestävien tuotteiden ostamista,
kemikaalien käytön vähentämistä, kehitysmaiden rakenteellisten muutosten tukemista,elintarvikkeiden tuotannon varmistamista globaalissa mittakaavassa, viljellyn maan varjelemista bioenergiariistolta, ympäristönsuojeluteknologian merkittävää lisäystä, energiaa säästävän
logistiikan kehittämistä ja globaalia niukkuuden filosofiaa.
Me rikkaiden maiden ihmiset joudumme jakamaan myös köyhille. On nimittäin niin ettemme pysty eristäytymään akvaarioon, koska maapallo on yksi ja yhteinen.Nigerialaisen Olawalen
suvun tekemiset tai tekemättä jättämiset vaikuttavat konkreettisesti myös täällä Suomessa. Tai pikkupoika Jiden tekemiset täällä Suomessa vaikuttavat Nigerialaisten elämään.
Ehkä suurimman ongelman muodostaa se kovan kuluttamisen ydinjoukko,
joka ostaa, myy ja jopa varastaa , kunhan vain oma kuviteltu vapaus säilyy ja oma tyydyttyminen turvataan. Nämä ”vajaat” ja ”tyydyttymättömät” ihmiset
muodostavat ympäristötuhon materialistisen etujoukon, joille tämän hetken
tavarakulttuuri on tärkeintä. Tulevaisuudesta ei niin väliä.
http://www.rajarailona.com/maisema.php
www.degrowthfinland.fi/
Mitä kapitalistisen kokeilun jälkeen ?
Lontoon kokouksen jälkeen G20-maat ovat avanneet uuden lehden kapitalismin
uudelleenmäärittelyssä ja uudelleenorganisoimisessa. Tarvitaan uutta etiikkaa,uudenlaisia talousmalleja, uudenlaista ohjausta, uudenlaista ekologian huomioonottamista ja ennen kaikkea uutta määritelmää tulevaisuuden vastuulliselle talousjärjestelmälle.
Heikki Hakala on osunut jälleen lähelle asioiden ydintä(ESS 02.04) viittaamalla Marxin teoretisoimiin käsitteisiin pääomien kasautumisesta sekä työn ja pääoman irtautumisesta toisistaan. Hän viittaa myös ahneuteen kapitalismin käyttövoimana sekä siihen että pankkiirien ahneus on aiheuttanut jo nyt enemmän tuhoa kuin terroristit.
Eikä näitä talousrikollisia saada vastuuseen, koska oikeusjärjestelmät ovat suojanneet taloudellisen toiminnan erityisjärjestelyin. Oikeusnormistot ovat vapauttaneet pääoman,ja varsinkin finanssipääoman, yhteiskunnallisesta ja ympäristösuojeluvastuusta.
On välttämätöntä uudistaa oikeusnormistoja ja kansainvälistä talousoikeutta.
Mielestäni Heikki Hakala on oikeassa, ollessaan huolissaan liberalismin kohtalosta tässä ultrakapitalistien (markkinaliberalistien) aiheuttamassa kaaoksessa.
Modernin liberalismin ja sosiaali-liberalismin lähtökohta on ollut vapaamielisyys ja yksilön sekä yhteiskunnan etujen sovittaminen toisiinsa siten, että vältettäisiin vahvimpien toimijoiden kapitalistinen mielivalta tai valtiokapitalismi tai autoritaarinen pakkovalta.
Esimerkiksi Kiinan kommunistien ohjaaman ”autoritaarisen kapitalismin” malli ja houkutus voi olla lännen peruskapitalisteille vastustamaton. Kiinassa valtio pakottaa kansalaiset kapitalistiseen tuotantoon ja kuluttamiseen. Ei ole oppositiota, ei kritiikkiä,ei kapitalistisen tuotannon vastaista toimintaa.
Itä sanelee nousevalla kapitalismillaan maapallolle tuhoisia ehtoja. Lännen on kuunneltava arabimaiden ja Kiinan lainoittajia, koska velkariippuvuuksiensa takia USA on savijaloilla seisova jättiläinen. Tästä kuilusta tultaneen hahmottamaan uuden taloudellisen järjestelmän perusteita.
Ongelma on sikäli mielenkiintoinen, että sen tulee pystyä turvaamaan yhteiskuntarauha ja maapallon eri kansojen tasapuolinen talouskehitys, koska ekologinen ympäristö ei kestä jatkuvaa kasvua, mutta ei myöskään väestöryhmien kurjistumista.
Uusia energiamuotoja joudutaan kehittämään kiihtyvällä vauhdilla(aaltoenergia, geoterminen lämpö, tuuli, aurinko, sähkömagneettiset vaihtuvat kentät, ydinenergia ym.).
Kemikalisoituminen, ilmastohäiriöt, makean veden puute, viljelymaan pilaantuminen ja merien ryöstökalastus vaativat välitöntä korjausta. Kapitalismi voi ränsistyä niiden yhdessä aiheuttamiin laajoihin sosiaalis-poliittisiin katastrofeihin.
Erityinen ongelma tullee olemaan ekologisten reunaehtojen sanelema niukkuus.
Jatkuva tuotannon kasvu, tavarakaupan kasvu ja työllisyyden lisääntyminen ei ole mahdollista, koska maapallo ei kestä sitä. Joudumme sopeutumaan maailmanlaajuisesti niukkuuden ja säädellyn kulutuksen yhteiskuntaan. Myös työ jouduttaneen määrittelemään uudelleen. Kaikille kun ei tule riittämään työtä perinteisen tavaratuotannon parissa.
Maailman ympäristön globaali korjaaminen ja maapallon pelastamisen vaatima muu työ tullee imemään paljon työvoimaa. Meillä ei ole aikaa odottaa ”uuden sukupolven lapsia” tekemään rauhaa ja tasapainoa.
Miten kapitalismi kestää sen, kun jatkuva kasvu ei olekaan mahdollista ja murusia ei tipukaan riittävästi köyhimpien pöytiin, jotta massat saataisiin pysymään tyytyväisinä. Luulen ettei se sitä kestäkään ja siksi kapitalismin jälkeisen yhteiskunnan rakentaminen on aloitettava ajoissa.
uudelleenmäärittelyssä ja uudelleenorganisoimisessa. Tarvitaan uutta etiikkaa,uudenlaisia talousmalleja, uudenlaista ohjausta, uudenlaista ekologian huomioonottamista ja ennen kaikkea uutta määritelmää tulevaisuuden vastuulliselle talousjärjestelmälle.
Heikki Hakala on osunut jälleen lähelle asioiden ydintä(ESS 02.04) viittaamalla Marxin teoretisoimiin käsitteisiin pääomien kasautumisesta sekä työn ja pääoman irtautumisesta toisistaan. Hän viittaa myös ahneuteen kapitalismin käyttövoimana sekä siihen että pankkiirien ahneus on aiheuttanut jo nyt enemmän tuhoa kuin terroristit.
Eikä näitä talousrikollisia saada vastuuseen, koska oikeusjärjestelmät ovat suojanneet taloudellisen toiminnan erityisjärjestelyin. Oikeusnormistot ovat vapauttaneet pääoman,ja varsinkin finanssipääoman, yhteiskunnallisesta ja ympäristösuojeluvastuusta.
On välttämätöntä uudistaa oikeusnormistoja ja kansainvälistä talousoikeutta.
Mielestäni Heikki Hakala on oikeassa, ollessaan huolissaan liberalismin kohtalosta tässä ultrakapitalistien (markkinaliberalistien) aiheuttamassa kaaoksessa.
Modernin liberalismin ja sosiaali-liberalismin lähtökohta on ollut vapaamielisyys ja yksilön sekä yhteiskunnan etujen sovittaminen toisiinsa siten, että vältettäisiin vahvimpien toimijoiden kapitalistinen mielivalta tai valtiokapitalismi tai autoritaarinen pakkovalta.
Esimerkiksi Kiinan kommunistien ohjaaman ”autoritaarisen kapitalismin” malli ja houkutus voi olla lännen peruskapitalisteille vastustamaton. Kiinassa valtio pakottaa kansalaiset kapitalistiseen tuotantoon ja kuluttamiseen. Ei ole oppositiota, ei kritiikkiä,ei kapitalistisen tuotannon vastaista toimintaa.
Itä sanelee nousevalla kapitalismillaan maapallolle tuhoisia ehtoja. Lännen on kuunneltava arabimaiden ja Kiinan lainoittajia, koska velkariippuvuuksiensa takia USA on savijaloilla seisova jättiläinen. Tästä kuilusta tultaneen hahmottamaan uuden taloudellisen järjestelmän perusteita.
Ongelma on sikäli mielenkiintoinen, että sen tulee pystyä turvaamaan yhteiskuntarauha ja maapallon eri kansojen tasapuolinen talouskehitys, koska ekologinen ympäristö ei kestä jatkuvaa kasvua, mutta ei myöskään väestöryhmien kurjistumista.
Uusia energiamuotoja joudutaan kehittämään kiihtyvällä vauhdilla(aaltoenergia, geoterminen lämpö, tuuli, aurinko, sähkömagneettiset vaihtuvat kentät, ydinenergia ym.).
Kemikalisoituminen, ilmastohäiriöt, makean veden puute, viljelymaan pilaantuminen ja merien ryöstökalastus vaativat välitöntä korjausta. Kapitalismi voi ränsistyä niiden yhdessä aiheuttamiin laajoihin sosiaalis-poliittisiin katastrofeihin.
Erityinen ongelma tullee olemaan ekologisten reunaehtojen sanelema niukkuus.
Jatkuva tuotannon kasvu, tavarakaupan kasvu ja työllisyyden lisääntyminen ei ole mahdollista, koska maapallo ei kestä sitä. Joudumme sopeutumaan maailmanlaajuisesti niukkuuden ja säädellyn kulutuksen yhteiskuntaan. Myös työ jouduttaneen määrittelemään uudelleen. Kaikille kun ei tule riittämään työtä perinteisen tavaratuotannon parissa.
Maailman ympäristön globaali korjaaminen ja maapallon pelastamisen vaatima muu työ tullee imemään paljon työvoimaa. Meillä ei ole aikaa odottaa ”uuden sukupolven lapsia” tekemään rauhaa ja tasapainoa.
Miten kapitalismi kestää sen, kun jatkuva kasvu ei olekaan mahdollista ja murusia ei tipukaan riittävästi köyhimpien pöytiin, jotta massat saataisiin pysymään tyytyväisinä. Luulen ettei se sitä kestäkään ja siksi kapitalismin jälkeisen yhteiskunnan rakentaminen on aloitettava ajoissa.
Maailma voi tehdä itse toivon
Maailma voi tehdä itse toivon
”Monilta jää huomaamatta, että kuljemme kohti poikkeusoloja, joista selviäminen on valtava haaste”, toteaa kirkkoherra Pekka Särkiö saarnassaan(ESS 29.10). Hän korostaa toivoa voimaannuttavana kokemuksena. Historian kriisiaikoina, kirkko on julistanut uskoa Jumalaan ainoana toivon sanomana. Hyvä niin, koska osa ihmisistä tarvitsee tällaisen julistuksen antamaa toivoa. Perinteiseen kirkolliseen toivon julistukseen sisältyy kuitenkin eräs vaara. Jos toivoa julistetaan vain tuonpuoleiseen uskomisena, ilman että tehdään mitään asioiden muuttamiseksi, on kysymyksessä lähes eksistentiaalinen periksiantaminen. Kirkollista toivon julistusta varjostaa fundamentalistien maailmanlopun odotukset(Harmagedon), mikä voi osaltaan synnyttää uskonnollisissa piireissä haluttomuutta tehdä tilanteelle mitään. Tämähän on ollut nähtävissä amerikkalaisten fundamentalistien joukossa, jossa on korostettu taloudellista kasvua ja valtion puuttumattomuutta asioihin. Kaikki saa mennä omia menojaan katastrofiin. Se on sallittu. Se on tarpeen, jotta Harmagedonin ehdot täyttyisivät.
Tätäkin taustaa vasten voisi sanoa, että tarvitsemme toivoa, mutta sen toivon löytäminen edellyttää tekoja asioiden muuttamiseksi. Katastrofiin johtavan tien reunaehdot ja etenemisjärjestys ovat suunnilleen tiedossa. Keskeinen syy historian suurimmalle sopeutumiskoetukselle on taloudellisen kasvun aiheuttamat ympäristöongelmat ja laajenevat sosiaalis-poliittiset kriisit. Toivo tulee järkiperäisestä muutoksen haltuun ottamisesta. Siihen eivät globaalissa maailmassa kykene valtiot, vaan ylikansalliset organisaatiot. Välttämätön sopeuttaminen tehdään lainsäädännöllisellä pakolla, jossain määrin palkinnoillakin, mutta joudumme läpikäymään yhteiskunnallisen muutoksen niukkuuteen.
Tässä murroksen ajassa joudumme perimmäisten kysymysten äärelle. Minkä varassa toivo elää ? Uskonnollisesti katsottuna joudumme myös kysymään missä on jumalani ? Raamatussakin on eläviä kertomuksia siitä miten ihmisten sydämet ovat kiinni heidän aarteissaan, omaisuudessaan ja rahoissaan. Ja siinä lienee eräs tämän ajan ongelma. Elämme tunnetun historian materialistisimmassa ajassa. Missä on kirkon todellinen julistus materialismia vastaan ja julistus henkisten arvojen puolesta ? Onko kirkon arvokonservatiivien vaikea julistaa kuluttamisen, ostamisen ja myymisen kyseenalaistavaa julistusta Jeesuksen esimerkin mukaisesti ?. Hänhän ajoi rahanvaihtajat ja kauppamiehet pois pyhästä paikasta. Jos lähestymme ajan ongelmia uskonnollisesta näkökulmasta, voimme laajentaa pyhän paikan käsitteen koskemaan maapalloa(kristillinen esoteriikka). Kuka ajaa rahanvaihtajat, taloudellisen kasvun profeetat ja kuluttamisen epäjumalat pois rapistuvasta talousjärjestelmästä ?
Kun muutan näkökulmaa pois uskonnollisesta katsannosta arkilogiikan alueelle, on meillä tiedossa vaihtoehtoiset skenaariopolut toivon haltuun saamiseksi. Useimmissa tulevaisuuden skenaarioissa on pohdittu selviytymisen mahdollisuuksia ja useimmissa tulee esille sopeutumisen ja sopeuttamisen näkökulma, jotta vältymme ekokatastrofilta ja laajoilta sosiaalis-poliittisilta kriiseiltä. Joten olisi varmaan järkiperäistä alkaa hiljalleen muuttamaan yhteiskunnallista tarkastelua sopeutumisen, yhteisvastuun ja niukkuuden suuntaan. Voi tehdä kokeen omien arvojensa ja minuutensa perustasta: kuvitella menettävänsä tai luovuttavansa pois lähes kaiken omaisuutensa: talot, autot, etelän lomat, moponsa ja moottoripyöränsä, jopa kirjansa. Miltä tuntuu ? Ahdistaako ? Onko minän ydin itsessäni vai kaikessa ulkopuolellani olevissa kulisseissa, tavarassa, esineissä ja rihkamassa
”Monilta jää huomaamatta, että kuljemme kohti poikkeusoloja, joista selviäminen on valtava haaste”, toteaa kirkkoherra Pekka Särkiö saarnassaan(ESS 29.10). Hän korostaa toivoa voimaannuttavana kokemuksena. Historian kriisiaikoina, kirkko on julistanut uskoa Jumalaan ainoana toivon sanomana. Hyvä niin, koska osa ihmisistä tarvitsee tällaisen julistuksen antamaa toivoa. Perinteiseen kirkolliseen toivon julistukseen sisältyy kuitenkin eräs vaara. Jos toivoa julistetaan vain tuonpuoleiseen uskomisena, ilman että tehdään mitään asioiden muuttamiseksi, on kysymyksessä lähes eksistentiaalinen periksiantaminen. Kirkollista toivon julistusta varjostaa fundamentalistien maailmanlopun odotukset(Harmagedon), mikä voi osaltaan synnyttää uskonnollisissa piireissä haluttomuutta tehdä tilanteelle mitään. Tämähän on ollut nähtävissä amerikkalaisten fundamentalistien joukossa, jossa on korostettu taloudellista kasvua ja valtion puuttumattomuutta asioihin. Kaikki saa mennä omia menojaan katastrofiin. Se on sallittu. Se on tarpeen, jotta Harmagedonin ehdot täyttyisivät.
Tätäkin taustaa vasten voisi sanoa, että tarvitsemme toivoa, mutta sen toivon löytäminen edellyttää tekoja asioiden muuttamiseksi. Katastrofiin johtavan tien reunaehdot ja etenemisjärjestys ovat suunnilleen tiedossa. Keskeinen syy historian suurimmalle sopeutumiskoetukselle on taloudellisen kasvun aiheuttamat ympäristöongelmat ja laajenevat sosiaalis-poliittiset kriisit. Toivo tulee järkiperäisestä muutoksen haltuun ottamisesta. Siihen eivät globaalissa maailmassa kykene valtiot, vaan ylikansalliset organisaatiot. Välttämätön sopeuttaminen tehdään lainsäädännöllisellä pakolla, jossain määrin palkinnoillakin, mutta joudumme läpikäymään yhteiskunnallisen muutoksen niukkuuteen.
Tässä murroksen ajassa joudumme perimmäisten kysymysten äärelle. Minkä varassa toivo elää ? Uskonnollisesti katsottuna joudumme myös kysymään missä on jumalani ? Raamatussakin on eläviä kertomuksia siitä miten ihmisten sydämet ovat kiinni heidän aarteissaan, omaisuudessaan ja rahoissaan. Ja siinä lienee eräs tämän ajan ongelma. Elämme tunnetun historian materialistisimmassa ajassa. Missä on kirkon todellinen julistus materialismia vastaan ja julistus henkisten arvojen puolesta ? Onko kirkon arvokonservatiivien vaikea julistaa kuluttamisen, ostamisen ja myymisen kyseenalaistavaa julistusta Jeesuksen esimerkin mukaisesti ?. Hänhän ajoi rahanvaihtajat ja kauppamiehet pois pyhästä paikasta. Jos lähestymme ajan ongelmia uskonnollisesta näkökulmasta, voimme laajentaa pyhän paikan käsitteen koskemaan maapalloa(kristillinen esoteriikka). Kuka ajaa rahanvaihtajat, taloudellisen kasvun profeetat ja kuluttamisen epäjumalat pois rapistuvasta talousjärjestelmästä ?
Kun muutan näkökulmaa pois uskonnollisesta katsannosta arkilogiikan alueelle, on meillä tiedossa vaihtoehtoiset skenaariopolut toivon haltuun saamiseksi. Useimmissa tulevaisuuden skenaarioissa on pohdittu selviytymisen mahdollisuuksia ja useimmissa tulee esille sopeutumisen ja sopeuttamisen näkökulma, jotta vältymme ekokatastrofilta ja laajoilta sosiaalis-poliittisilta kriiseiltä. Joten olisi varmaan järkiperäistä alkaa hiljalleen muuttamaan yhteiskunnallista tarkastelua sopeutumisen, yhteisvastuun ja niukkuuden suuntaan. Voi tehdä kokeen omien arvojensa ja minuutensa perustasta: kuvitella menettävänsä tai luovuttavansa pois lähes kaiken omaisuutensa: talot, autot, etelän lomat, moponsa ja moottoripyöränsä, jopa kirjansa. Miltä tuntuu ? Ahdistaako ? Onko minän ydin itsessäni vai kaikessa ulkopuolellani olevissa kulisseissa, tavarassa, esineissä ja rihkamassa
Mitä tarkoittaa usko jatkuvaan kasvuun ?
www.rajarailona.com/
Ihmiskulttuurit ovat ponnistelleet eteenpäin uskomusten varassa. Eräs viimeisimpiä on ollut lähes maaninen usko jatkuvaan kasvuun ja sen autuaaksi tekeviin ominaisuuksiin. Jatkuvan kasvun myyttistä uskomusta ovat julistaneet pääasiassa ekonomistit ja talousvaikuttajat, joiden koulukseen, kokemukseen ja arvomaailmaan ei juurikaan ole sisältynyt luonnon, ekologian ja kestävän kehityksen käsitteitä. Eräs talousvaikuttaja totesikin lähes kaikkien keskeisten talousvaikuttajien puhuvan kuin yhdestä suusta, koska he ovat lukeneet samat oppikirjat samoine väittämineen ja uskomuksineen. Joten ei ihme, että jatkuvan kasvun myyttinen uskomus on niin hallitseva ja vaihtoehdoton. Kullakin aikakaudella on omat harhansa.
Jatkuvan kasvun hiipumisesta seuraa joukko ongelmia. Nyt on alkamassa ylivelkaantuneiden talousjärjestelmien sopeuttaminen, joka kestänee pitkään ja aiheuttaa kasvun hiipumista. Tästä kasvun hiipumisesta seuraa työttömyyttä, sosiaalisia ongelmia ja tulonjakoristiriitoja, kun kukaan ei halua luopua saavutetuista eduista ja varsinkaan köyhille ei haluta luovuttaa oman työn hedelmiä. Jatkuva kasvun myytti murenee, koska talousongelmien taustalla ovat järjestelmän rakenneongelmat: talousjärjestelmän epävakaus, finanssijärjestelmän globaali anarkia ja velan varaan rakennettu vauraus, joka on myös merkinnyt kustannusten siirtoa tuleville sukupolville. Erityisen mielenkiintoista on se miten välinpitämättömästi varsinkin ympäristövaurioiden ja ympäristökuormitusten kustannuksia on siirretty tulevien sukupolvien ongelmaksi. On siis eletty velaksi myös ympäristöasioissa. Tämän päivän jatkuvan kasvun vauraus on rakennettu osittain savijalkojen varaan (S.Niinistö, Ulkopolitiikka 2/2011)). On lähes varmaa, että tulevaisuudessa tultaneen luopumaan jatkuvan kasvun toisarvoisimmista tavoitteista ja siirtämään investointien painopistettä ympäristövaurioiden korjaamiseen ja ympäristö-teknologioiden kehittämiseen. Asiasta on kyllä kohtuullisen selkeitä ennakointeja. Niukkuutta tullaan jakamaan osin myös siten, että joudutaan ohjaamaan resursseja aiheutettujen ympäristövaurioiden korjaamiseen (saattaa olla bkt:sta jopa 10-20%).
Erityisen kiinnostava jatkuvaa kasvua häiritsevä tekijä on myös massiivinen rakennemuutos, kun siirrytään fossiilisista polttoaineista ja ydinenergiasta uusiin energiamuotoihin. Energiaa on kyllä luonnossa riittävästi, mutta energiajärjestelmien uudelleen organisoiminen on globaalin häiriön paikka. Energian riittävyydestä huolimatta yhteiskuntia jouduttaneen järjestelemään uudelleen ympäristön kantokyvyn mukaan, jotta myöskään ympäristövelan varassa eläminen ei paisuisi hallitsemattomiin mittasuhteisiin. Kulttuurien, talouden ja taloustoiminnan perusta on rajallisessa luonnossa. Kasvun rajat on loogisesti määriteltävissä ja niiden rajojen mukaan jatkuva kasvu on lähes mahdoton yhtälö.
Loputon kasvu on uskomus ja myytti, jota todellakin ylläpitävät ne, joilla on kovin vähän tuntemusta ympäristön ekologiasta. Pelkällä hyväntahtoisella uskomisella ei ympäristön ongelmia ratkaista. On hyvin todennäköistä, että edessä on ympäristösopeutettujen järjestelmien ja yhteiskuntien aika. En osaa sanoa millaista niukkuutta ympäristösopeuttamisesta seuraa. Tällä hetkellä markkinatalousjärjestelmä itsekin tekee niukkuutta yrittäessään korjata vakavia rakennevikojaan. Se lienee selvää, että jatkuvan kasvun myytin sortuminen on järjestelmäkriisin seurausta. Sortuvan myytin raunioille ei voine kasvaa enää sellaisia yhteiskuntia, joiden pääasiallinen tarkoitus on vain ostaa, myydä ja kuluttaa. Materialistinen arvomaailma on ajautumassa vakavaan kriisiin.
Ihmiskulttuurit ovat ponnistelleet eteenpäin uskomusten varassa. Eräs viimeisimpiä on ollut lähes maaninen usko jatkuvaan kasvuun ja sen autuaaksi tekeviin ominaisuuksiin. Jatkuvan kasvun myyttistä uskomusta ovat julistaneet pääasiassa ekonomistit ja talousvaikuttajat, joiden koulukseen, kokemukseen ja arvomaailmaan ei juurikaan ole sisältynyt luonnon, ekologian ja kestävän kehityksen käsitteitä. Eräs talousvaikuttaja totesikin lähes kaikkien keskeisten talousvaikuttajien puhuvan kuin yhdestä suusta, koska he ovat lukeneet samat oppikirjat samoine väittämineen ja uskomuksineen. Joten ei ihme, että jatkuvan kasvun myyttinen uskomus on niin hallitseva ja vaihtoehdoton. Kullakin aikakaudella on omat harhansa.
Jatkuvan kasvun hiipumisesta seuraa joukko ongelmia. Nyt on alkamassa ylivelkaantuneiden talousjärjestelmien sopeuttaminen, joka kestänee pitkään ja aiheuttaa kasvun hiipumista. Tästä kasvun hiipumisesta seuraa työttömyyttä, sosiaalisia ongelmia ja tulonjakoristiriitoja, kun kukaan ei halua luopua saavutetuista eduista ja varsinkaan köyhille ei haluta luovuttaa oman työn hedelmiä. Jatkuva kasvun myytti murenee, koska talousongelmien taustalla ovat järjestelmän rakenneongelmat: talousjärjestelmän epävakaus, finanssijärjestelmän globaali anarkia ja velan varaan rakennettu vauraus, joka on myös merkinnyt kustannusten siirtoa tuleville sukupolville. Erityisen mielenkiintoista on se miten välinpitämättömästi varsinkin ympäristövaurioiden ja ympäristökuormitusten kustannuksia on siirretty tulevien sukupolvien ongelmaksi. On siis eletty velaksi myös ympäristöasioissa. Tämän päivän jatkuvan kasvun vauraus on rakennettu osittain savijalkojen varaan (S.Niinistö, Ulkopolitiikka 2/2011)). On lähes varmaa, että tulevaisuudessa tultaneen luopumaan jatkuvan kasvun toisarvoisimmista tavoitteista ja siirtämään investointien painopistettä ympäristövaurioiden korjaamiseen ja ympäristö-teknologioiden kehittämiseen. Asiasta on kyllä kohtuullisen selkeitä ennakointeja. Niukkuutta tullaan jakamaan osin myös siten, että joudutaan ohjaamaan resursseja aiheutettujen ympäristövaurioiden korjaamiseen (saattaa olla bkt:sta jopa 10-20%).
Erityisen kiinnostava jatkuvaa kasvua häiritsevä tekijä on myös massiivinen rakennemuutos, kun siirrytään fossiilisista polttoaineista ja ydinenergiasta uusiin energiamuotoihin. Energiaa on kyllä luonnossa riittävästi, mutta energiajärjestelmien uudelleen organisoiminen on globaalin häiriön paikka. Energian riittävyydestä huolimatta yhteiskuntia jouduttaneen järjestelemään uudelleen ympäristön kantokyvyn mukaan, jotta myöskään ympäristövelan varassa eläminen ei paisuisi hallitsemattomiin mittasuhteisiin. Kulttuurien, talouden ja taloustoiminnan perusta on rajallisessa luonnossa. Kasvun rajat on loogisesti määriteltävissä ja niiden rajojen mukaan jatkuva kasvu on lähes mahdoton yhtälö.
Loputon kasvu on uskomus ja myytti, jota todellakin ylläpitävät ne, joilla on kovin vähän tuntemusta ympäristön ekologiasta. Pelkällä hyväntahtoisella uskomisella ei ympäristön ongelmia ratkaista. On hyvin todennäköistä, että edessä on ympäristösopeutettujen järjestelmien ja yhteiskuntien aika. En osaa sanoa millaista niukkuutta ympäristösopeuttamisesta seuraa. Tällä hetkellä markkinatalousjärjestelmä itsekin tekee niukkuutta yrittäessään korjata vakavia rakennevikojaan. Se lienee selvää, että jatkuvan kasvun myytin sortuminen on järjestelmäkriisin seurausta. Sortuvan myytin raunioille ei voine kasvaa enää sellaisia yhteiskuntia, joiden pääasiallinen tarkoitus on vain ostaa, myydä ja kuluttaa. Materialistinen arvomaailma on ajautumassa vakavaan kriisiin.
Romahtaako markkinatalousjärjestelmä ?
Taloussanomien mainio artikkelisarja Yhdysvaltojen ja Euroopan finanssikriisistä ja velkavetoisen järjestelmän vararikosta on mielenkiintoista luettavaa. Sisällöistä syntyviä johtopäätöksiä voisi tiivistää muutamaan keskeisväittämään; velan varaan rakennettu talouskasvu on mahdoton ja velan takaisinmaksu lamaannuttaa talouskasvun, virtuaalivarallisuus on finanssijärjestelmän synnyttämä tuhon automaatti, yksityisen pääoman riskejä sosialisoidaan valtioiden kannettavaksi ja globaalit talousverkostot synnyttävät jatkuvasti kasvavaa anarkiaa.
Onko siis markkinatalousjärjestelmän nykyinen vapaus muuttumassa itsetuhoksi ? Ja mitä se markkinoiden vapaus oikeastaan on ? Itsetuhon piirteet näyttävät todella vahvistuneen aivan viimeisten kuukausien aikana. Vielä muutamia kuukausia sitten muutamat kiihkeimmät vapaisiin markkinoihin uskovat syyttivät tunteen palolla kapitalismia kritisoivia tarkoitushakuisesta mustamaalauksesta ja täysin mahdottomista ennusteista. Niin, kun usko on syvällä, se muuttuu toiveajatteluksi ja epä-älylliseksi ikävien asioiden kieltämiseksi. Niin on käymässä näille markkinaliberalisteillekin. Ja se ymmärrettävää, koska nykyinen kriisi on järjestelmän rakenteissa ja toimintamalleissa. SE ON SIIS JÄRJESTELMÄKRIISI.
Sosialistisen talousjärjestelmän järjestelmäkriisi johti aikaan mittavaan romahdukseen. Myös silloin kiihkeimmät järjestelmään ja mallin uskovat pyrkivät torjumaan nimenomaan järjestelmän rakenteisiin kohdistuvan kritiikin. Historia näyttää toistavan samaa näytelmää. Nyt puolustuskannalla ovat markkinatalouteen uskovat politiikot, talousvaikuttajat ja kansalaiset, joiden maailmankuvassa kapitalismi on annettuna mallina. Sosialismin romahtaminen synnytti muutamina kiihkeimpinä euforiavuosina väittämiä lopullisesta mallista- kapitalismista. Kiinnostaa sinänsä ettei tämän julistuksen autoritaarisista piirteistä juurikaan keskusteltu. Yhden uskon ja yhden opin järjestelmissähän ei ole kuin yksi totuus, historian loppu ja oikeassa oleminen. Juuri näin näyttää käyneen tässä markkinaliberalistien viimeistelemässä porvarillisessa projektissa – maailman kehityksen lopullinen totuus on löydetty kapitalismista ja markkinoista, joiden oikeassa oleminen on lähes ehdotonta.
Varsinkin markkinoihin uskominen näyttää saavuttaneen uskomisen korkeimman potenssin, niin ehdotonta tämä usko ja julistus markkinoiden autuaaksi tekeviin ominaisuuksiin on. Oikeastaan maallinen markkinoiden uskonto oln korvannut perinteisen uskonnon. Jumalatkin on veistetty uuteen muottiin ja istutettu pankkisalien pylväskäytäville. Materialistisen rihkamakulttuurin ja markkinaliberalismin syvimmät arvot ahneus, sosiaalisen vastuun kieltäminen ja häikäilemätön riskien siirtäminen valtioiden ja yhteisöjen kannettavaksi ovat muuttaneet demokratian barbaarien taistelutantereeksi. Uusi valtarakenne on ottanut paikkansa, finanssifeodaalit. On astuttu syvälle rakenteisiin ulottuvaan demokratian kieltämiseen.
Markkinoiden anarkia ja mielivalta, kaaoksen psykologia ja ennen kaikkea talouskorporaatioiden verkottuneesti keskittyvä valta ovat totalitaarisia. LÄNSIMAINEN DEMOKRATIA JA KANSALAISTEN IHMISOIKEUDET OVAT JOUTUNEET UHATUKSA MARKKINALIBERALISTIEN SUURESSA PROJEKTISSA. Kapitalismin substanssi alkaa jo muistuttaa sosialismin pakkovaltaa. Kaiken taustalla on kapitalistinen ideologia, siis uskonoppi, jolla perustellaan jopa ilmeisimmät järjettömyydet ja itsetuhon piirteet.
Markkinatalousjärjestelmän kestävyysvajeen ja velan varaan rakennetun mallin finanssikritiikki on ollut analyysien päällimmäisenä juuri tässä kriisissä. Vähemmälle on jäänyt se, että suurin ja tuhoavin kestävyysvaje on ympäristön tuhoaminen talouskasvun ja jatkuvan kasvun nimissä. Talouskasvu on rakentunut myös sen kuplan varaan, että ympäristövelkaa on siirretty tuleville sukupolville. Jatkuva kasvuhan on kapitalismin pyhimpiä uskomuksia ja strategian prinsiippi. Sen toteutumisen varassa kapitalistinen malli joko seisoo tai kaatuu.
Markkinatalousmallin on pakko muuttua. Se näyttäisi tulleen tienristeykseen; joko tiivistetään markkinoiden valtaa ja keskittymistä entisestäänkin ja lähestytään markkinatotalitarismia, loppuun saakka toteutettua demokratian kieltämistä, tai sopeutetaan järjestelmä ekologisesti ja taloudellisesti kestävälle pohjalle. Ongelmana kapitalismiin uskovien kannalta on se, että kestävä talous on todennäköisesti ympäristösäädeltyä ja suhteellisen niukkuuden taloutta. Se ei ole kapitalismia siinä mielessä kuin me olemme sen ymmärtäneet.
Historian suurissa murroksissa muutosvastarinta tiivistyy, koska kysymyksessä on usein vanhentuvien rakenteiden puolustavien ideologian uskottavuus ja syvimmät uskonmaailmat. Vanhentuvia itsetuhoisia rakenteita puolustavat oikeistolaiset konservatiivit ovat muuttuneet historian jarrumiehiksi, joiden voimavarat menevät menneisyyden puolustamiseen. Tulevaisuus vaatii toisenlaista ymmärrystä ja vähemmän sokeaa uskoa markkinoihin.
http://kapitalismista.nettisivu.org/
Onko siis markkinatalousjärjestelmän nykyinen vapaus muuttumassa itsetuhoksi ? Ja mitä se markkinoiden vapaus oikeastaan on ? Itsetuhon piirteet näyttävät todella vahvistuneen aivan viimeisten kuukausien aikana. Vielä muutamia kuukausia sitten muutamat kiihkeimmät vapaisiin markkinoihin uskovat syyttivät tunteen palolla kapitalismia kritisoivia tarkoitushakuisesta mustamaalauksesta ja täysin mahdottomista ennusteista. Niin, kun usko on syvällä, se muuttuu toiveajatteluksi ja epä-älylliseksi ikävien asioiden kieltämiseksi. Niin on käymässä näille markkinaliberalisteillekin. Ja se ymmärrettävää, koska nykyinen kriisi on järjestelmän rakenteissa ja toimintamalleissa. SE ON SIIS JÄRJESTELMÄKRIISI.
Sosialistisen talousjärjestelmän järjestelmäkriisi johti aikaan mittavaan romahdukseen. Myös silloin kiihkeimmät järjestelmään ja mallin uskovat pyrkivät torjumaan nimenomaan järjestelmän rakenteisiin kohdistuvan kritiikin. Historia näyttää toistavan samaa näytelmää. Nyt puolustuskannalla ovat markkinatalouteen uskovat politiikot, talousvaikuttajat ja kansalaiset, joiden maailmankuvassa kapitalismi on annettuna mallina. Sosialismin romahtaminen synnytti muutamina kiihkeimpinä euforiavuosina väittämiä lopullisesta mallista- kapitalismista. Kiinnostaa sinänsä ettei tämän julistuksen autoritaarisista piirteistä juurikaan keskusteltu. Yhden uskon ja yhden opin järjestelmissähän ei ole kuin yksi totuus, historian loppu ja oikeassa oleminen. Juuri näin näyttää käyneen tässä markkinaliberalistien viimeistelemässä porvarillisessa projektissa – maailman kehityksen lopullinen totuus on löydetty kapitalismista ja markkinoista, joiden oikeassa oleminen on lähes ehdotonta.
Varsinkin markkinoihin uskominen näyttää saavuttaneen uskomisen korkeimman potenssin, niin ehdotonta tämä usko ja julistus markkinoiden autuaaksi tekeviin ominaisuuksiin on. Oikeastaan maallinen markkinoiden uskonto oln korvannut perinteisen uskonnon. Jumalatkin on veistetty uuteen muottiin ja istutettu pankkisalien pylväskäytäville. Materialistisen rihkamakulttuurin ja markkinaliberalismin syvimmät arvot ahneus, sosiaalisen vastuun kieltäminen ja häikäilemätön riskien siirtäminen valtioiden ja yhteisöjen kannettavaksi ovat muuttaneet demokratian barbaarien taistelutantereeksi. Uusi valtarakenne on ottanut paikkansa, finanssifeodaalit. On astuttu syvälle rakenteisiin ulottuvaan demokratian kieltämiseen.
Markkinoiden anarkia ja mielivalta, kaaoksen psykologia ja ennen kaikkea talouskorporaatioiden verkottuneesti keskittyvä valta ovat totalitaarisia. LÄNSIMAINEN DEMOKRATIA JA KANSALAISTEN IHMISOIKEUDET OVAT JOUTUNEET UHATUKSA MARKKINALIBERALISTIEN SUURESSA PROJEKTISSA. Kapitalismin substanssi alkaa jo muistuttaa sosialismin pakkovaltaa. Kaiken taustalla on kapitalistinen ideologia, siis uskonoppi, jolla perustellaan jopa ilmeisimmät järjettömyydet ja itsetuhon piirteet.
Markkinatalousjärjestelmän kestävyysvajeen ja velan varaan rakennetun mallin finanssikritiikki on ollut analyysien päällimmäisenä juuri tässä kriisissä. Vähemmälle on jäänyt se, että suurin ja tuhoavin kestävyysvaje on ympäristön tuhoaminen talouskasvun ja jatkuvan kasvun nimissä. Talouskasvu on rakentunut myös sen kuplan varaan, että ympäristövelkaa on siirretty tuleville sukupolville. Jatkuva kasvuhan on kapitalismin pyhimpiä uskomuksia ja strategian prinsiippi. Sen toteutumisen varassa kapitalistinen malli joko seisoo tai kaatuu.
Markkinatalousmallin on pakko muuttua. Se näyttäisi tulleen tienristeykseen; joko tiivistetään markkinoiden valtaa ja keskittymistä entisestäänkin ja lähestytään markkinatotalitarismia, loppuun saakka toteutettua demokratian kieltämistä, tai sopeutetaan järjestelmä ekologisesti ja taloudellisesti kestävälle pohjalle. Ongelmana kapitalismiin uskovien kannalta on se, että kestävä talous on todennäköisesti ympäristösäädeltyä ja suhteellisen niukkuuden taloutta. Se ei ole kapitalismia siinä mielessä kuin me olemme sen ymmärtäneet.
Historian suurissa murroksissa muutosvastarinta tiivistyy, koska kysymyksessä on usein vanhentuvien rakenteiden puolustavien ideologian uskottavuus ja syvimmät uskonmaailmat. Vanhentuvia itsetuhoisia rakenteita puolustavat oikeistolaiset konservatiivit ovat muuttuneet historian jarrumiehiksi, joiden voimavarat menevät menneisyyden puolustamiseen. Tulevaisuus vaatii toisenlaista ymmärrystä ja vähemmän sokeaa uskoa markkinoihin.
http://kapitalismista.nettisivu.org/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)